Heurekan iskemänä (part 1)

On olemassa sellainen yhdenlainen fiilis, että jos sen piirtäisi, niin kuvassa olisi vain hehkulamppu, jossa palaisi valo. Mä sanon sitä fiilistä heurekaoloksi tai ihan vaan tuttavallisemmin heurekaksi. Tää olo tarkoittaa tietenkin sitä, että on hoksannut yllättäen jonkun asian, niinku "heureka"..

Nyt kun kenellekään ei ole epäselvää mitä heureka tarkoittaa, mä voisinkin kertoa mun tämänpäivisistä heurekoista - niitä oli nimittäin kaksi samana päivänä. Toinen tapahtui kävellessäni töistä kotiin ja toinen sitten vähän myöhemmin kotona. Tämä on siis part 1. Kukaan ei jaksaisi lukea tätä tekstiä loppuun, jos part 1 ja part 2 olisikin yksi ja sama.

Mä siis tapani mukaan kävelin töistä kotiin ihan "muina miehinä", kun heureka iski. Se tapahtui yhdessä kadunkulmassa taksitolpan kohdalla, missä aika usein S:n kanssa jonotettiin taksia, kun ei jaksettu kävellä keskustasta muutama kilsa kotiin. Meidän mielestä tältä tolpalta sai aina nopeasti taksin. Mutta ne ovatkin sitten eri tarinoita ne.. Ensimmäinen heureka siis iski tajuntaan ja yhtäkkiä mä palelin enemmän kuin olin sillä hetkellä aikaisemmin palellut. Mä tajusin nimittäin, että mä olen nyt oikeasti ihan yksin. En siis tarkoita sitä kyseistä hetkeä, vaan ihan niinku yleisesti, täysin, kokonaan, "no question about it" -yksin.

Jos ajatellaan vaikka vuosi taaksepäin, niin mun lopuelämä oli enemmän tai vähemmän täysin valmiiksi kirjoitettu. Kaikki oli perushyvin: aamulla ylös sängystä, töihin, salille, kauppaan, kotiin, nukkumaan. Joskus tuohon sujuvaan rytmiin tuli mukaan iltatyö tai humala. Muutaman kerran vuodessa joku kaupunkireissu tai rantaloma sekoitti positiivisella tavalla tuon lähes täydellisen arjen. Mulle sopi tuo arki kyllä erittäin hyvin. Olen nimittäin aikoinani sekoillut ihan tarpeeksi,  joten olisin kyllä elänyt tätä perushyvää arkea S:n kanssa varmasti loppuelämäni. Mä olisin ottanut vaikka luodin S:n puolesta.

Siinä mä sitten seisoin heurekan iskemänä ja täristen kylmästä. Mun fiilis ei ollut kuitenkaan huono, ehkä enemmän neutraali kuin huono. Mä olin jo mielestäni tajunnut tämän reilun kolmen kuukauden aikana, että mä olen nyt yksin. Yrittänyt jatkaa tuota samaa arkea kuin S:n kanssa elettiin, aika surkein lopputuoksin tosin.. Potenut huonoa omatuntoa siitä, ettei arki sujukaan samalla tavalla kuin ennen. Nyt -kiitos heurekan- mä tajusin vihdoin, että mä olen yksin. Mun arjen ei tarvitsekaan olla samanlaista kuin "meidän" arki oli, eihän se edes voisi olla. Mun loppuelämä ei ole enää etukäteen tiedossa, se on suuri mysteeri tällä hetkellä. Pakko myöntää, että se pelottaa vähän, kun ei enää pysty tietämään tulevia tapahtumia, vaan pitää taas vaan mennä ja katsoa. Toisaalta, mulla on miljoona mahdollisuutta ja mä olen täysin riippumaton kenestäkään. Valtavaa.

Tämä kuva on vähän sen näköinen kuin se kyseinen kadunkulma, paitsi että "meidän" kadunkulmassa ei ole metroasemaa, eikä noin korkeita rakennuksia, eikä Starbucksia, eikä sitä oikeasti vois edes verrata New Yorkiin mutta siis niinku melkein..